KARI HUHTAMON TAIDESÄÄTIÖ

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan yhteistyössä Kari Huhtamon taidesäätiön, Rovaniemen taidemuseon ja TAIKE Lappin kanssa järjestämä julkisen taiteen seminaari käsitteli tänä vuonna tekstiilitaidetta.

Kuvataiteen professori Jaana Erkkilä avasi tapahtuman hahmottamalla päivän teemojen ympärille kietoutuvia suuria linjauksia. Mistä kertoo se, että Lapin yliopisto on Suomen ainoa tekstiilitaiteen maisterikoulutusta antava yliopisto? Voidaanko hyvinvointia luoda osallistuvan ja osallistavan tekemisen, ympäristöestetiikan tai taiteen kautta? Kenelle ja kenellä on väliä taiteen tekemisessä? Mikä on materiaalin ja taiteen suhde toisiinsa?

Erkkilä toi myös esille aikamme ristiriitaisen erityispiirteen. Kasvussa on sekä materiaalinen hyvinvointi että mielenterveydellinen pahoinvointi. Alati muuttuvassa maailmassa juurettomuudesta on tullut myös estetiikan tasolla kasvava uhka. Yksilön omat mieltymykset tulevat haastetuiksi ja törmäyskurssille jatkuvan muutoksen, monikulttuurisuuden, ja ”hyvän maun” viitekehyksen kautta.

Tekstiilisuunnittelun professori Heidi Pietarinen jatkoi Erkkilän pohdintoja taiteen ja materiaalin suhteesta. Erkkilän mukaan tekstiili ei tee taidetta, vaikka sen materiaaliset ominaisuudet tulee hallita ja niillä on väistämättä vaikutus ilmaisuun. Pietariselle tekstiili ei ole pelkkä materiaali, vaan se on sormenpäissä oleva ymmärrys ja kaiken tekemisen lähtökohta.

Tekstiilitöiden erityispiirre on myös niiden moniuloitteinen ja –merkityksellinen kanssakäyminen esitysympäristönsä kanssa. Vuorovaikutteisuus syntyy monin erin tavoin. Se voi olla materiaalin tai teoksen funktionaalisuuden häivyttämistä pintojen imitoinnin kautta tai yksityiskohtien esiin nostamista ja uudelleentulkintaa tekstiilin tuomien mahdollisuuksien kautta. Ympäristötekijöiden vaikutus kolmiulotteisiin teoksiin on myös hyvin konkreettinen. Sidostekniikat ja käytetyt materiaalit elävät valon ja lämpötilan vaikutuksesta ja teoksissa tihentyvät ympäristön piirteet yhdistävät katsojan ja tilan.

Heidi Pietarinen hahmotti puheenvuorossaan myös tekstiilitaiteen tulevaisuutta.
Korvaavien ja kierrätettävien materiaalien merkitys tulee kasvamaan entisestään. Jo nyt esimerkiksi vaneria käytetään tekstiilitaiteen peruskäsitteistä kumpuavilla tekniikoilla. Nouseva trendi on vanhojen tekemisen tapojen elvyttäminen ja tuoreuttaminen uusien materiaalien kautta. Uutta on myös huomion kääntyminen valmiin työn yksilöllisiin käyttötapoihin. Ryijyä ei tarvitse tehdä voidakseen käyttää sitä haluamallaan tavalla henkilökohtaisen elinympäristön estetiikan rakentamiseen tai taideteoksen luomiseen.

Intendentti Riitta Kuusikko vei katseet Wihurin kokoelmien tekstiilitaiteilijoihin ja -teoksiin. Ensimmäinen tekstiiliteos museon kokoelmiin hankittiin vuonna 1996. Tätä Ulla-Maija Vikmanin Bubo buboa ovat seuranneet mm. Elsa Montell-Saanion,Tiina Forsmanin, Pauliina Turakka-Purhosen, Ilona Kivijärven ja Heli Ryhäsen teokset. Merkillepantavaa on, että kaikki taiteilijat ovat naisia.

Teosten materiaalien ja tekniikkojen kirjo on huomattava. Neulaa ja lankaa voi käyttää kuin sivellintä ja virkkaamalla voi veistää. Teokset voivat mahtua kämmenelle tai ottaa haltuun julkisen tilan seinän. Kaiken alkuna voi olla lanka tai visuaalinen idea, jonka materiaali mahdollistaa. Teos voi olla litteä, kolmiulotteinen, alati liikkeessä tai performanssin kautta henkiin heräävä.

Kuvanveistäjä Kari Huhtamo vei kuulijat henkilökohtaiselle kuvamatkalle tekstiiliteosten maailmaan. Tekemisen edullisuuden ja skaalautuvuuden tavoitteleminen johti grafiikkapohjaisten kuvioiden toteuttamiseen tekstiilien kautta. Materiaali innosti myös leikittelemään monistettavuuden idealla. Tekstiilitöissä näkyy myös kuvataiteilija Huhtamon kiinnostus väreihin pintaa rakentavana elementtinä. Aiheesta lisää >>>

Seminaarin viimeisessä puheenvuorossa tekstiilitaiteilija, KM, Tuula-Maija Magga-Hetta kartoitti saamelaista tekstiilitaidetta. Magga-Hettan lapsuus oli täynnä käsin tekemistä. Mitään ei opetettu vaan oppiminen tapahtui ”piilosesti”. Kaiken keskiössä silloin ja nyt on poro sekä luonnon näkemisestä kimpoava ilo ja arvostus. Suunnittelu lähtee ympärillä olevista visuaalisista elementeistä ja mahdollisista materiaaleista. Taiteella ei ole erillistä, jokapäiväisestä elämästä irrallaan olevaa tilaa.

Magga-Hettan omassa elämässä on kolme suuntaa: perinnekäsityöt, taidekasvatus ja taide.
Perinnekäsityöt kiinnittävät sukuun, kulttuuriin ja kotiin. Saamelaisnaisen ensimmäinen julkinen taideteos on perheen vaatettaminen. Kyse on saamelaisyhteisön sisäisestä julkisesta taiteesta, jonka yleisö voidaan määritellä pienesti tai laajasti koko neljän valtion alueelle ulottuvaan pohjoiseen kotiin. Vaikka pukeutumiskulttuuri ja perusmateriaalit ovat kaikilla saamelaisilla samat, alueelliset ja tekijäkohtaiset erot värien käytössä, kirjonnan tavoissa ja erityismateriaaleissa ovat huomattavia.
Saamelaisten perustaidekasvatus saadaan ”elämänpituisella luontoleirillä”. Muunlainen oppiminen on yleensä satojen kilometrien päässä, ja siksi Magga-Hetta käynnisti taidekasvatustoiminnan omassa Kulttuurigalleriassaan.
Taide on Magga-Hettalle omalla sanalla, omalla puheella esiintymistä. Teokset taustoittavat elämää ja tulevat kokemisen kautta tärkeiksi. Materiaalit elävät käsissä ja niitä kunnioitetaan. Värit ovat hengittämisen muoto ja kuvioaiheet syntyvät luonnollisesti ympäristössä kasvamisen kautta. Ennen käsityöt olivat väline omaan selviytymiseen, nyt huomioitava on myös tekoihin liittyvä symboliikka. Pysyvää on se, että ilman sydäntä ei voi kukaan tehdä mitään.

Seminaari päättyi näyttelyiden avajaisiin F-talon gallerioissa. Kuvanveistäjä Kari Huhtamo esitteli Galleria Kopion näyttelyn Kuvanveistäjän kankaat.

Katariina Lipsanen